Höperöt pöperöt

BLOGIT | Höperöt pöperöt

Miltä Michelin-tähti maistuu?

Tanskanmaan pääkaupunkia, viehättävän anarkistista Kööpenhaminaa, tituleerataan nykyisellään jopa Euroopan ruokapääkaupungiksi. Eikä aiheetta, löytyyhän sieltä mm. Noma – koko Maailman Parhaaksi Ravintolaksi neljänä vuotena rankattu ravintola! Luonnollisesti moinen titteli houkuttelee paikalle sankoin joukoin muitakin kokeilunhaluisia kulinaristinryökäleitä, eikä pöytävarausta voi jättää viime tippaan. Koska lähdimme reissuun niin extempore-meiningillä, ei meillä ollut enää toivoakaan päästä nomailemaan. (No, illallisen hintakin olisi toki ollut sen verran suolainen, että sillä olisi jo kustantanut koko seurueemme reissun – hotelleineen päivineen.) Onneksi bongasimme nettiviidakon uumenista toisenkin potentiaalisen mahantäyttöpaikan, maaliskuussa Michelin tähden ansainneen ja kovasti ylistetyn Marchalin.

Pohjoismaista ja ranskalaista keittiötä modernisti fuusioiva ravintola sijaitsi kaupungin keskustassa, luksushotelli D’Angleterren alakerrassa, joten sinne olisi helppo poiketa kaupungilla haahuilun lomassa. Varasimme kolmen ruokalajin lounaan sillä halusimme nauttia kunnollisen, kiireettömän lomalounaan.

Ensivaikutelma paikasta oli arvokas, ei siis mikään pönötys-arvokas, vaan sellainen skandinaavisen tyylikkään arvokas. Meidät ohjattiin kauniisti katettuun, kynttilöin ja orkideankukin varustettuun ikkunapöytään. Ulkona viimoi jonkinsortin syysmyrsky, joten painelin ensitöikseni puuterihuoneeseen tarkistamaan olenko muuttunut mustasilmäiseksi pandaksi tahi onko nutturani saalistanut vaikka jonkun onnettoman yksilön sateenvarjon. (Kokemukseni mukaan kavaljeerini ei semmoisesta edes huomaisi huomauttaa..)

Lunch @ Marchal
Pöytäkoristeena osa orkideanraadosta. (Teksti & kuvat © Virve Nyyssönen)

Valtavan aulatilan ja upottavan divaanin omaavassa vessakompleksissa oli kertakäyttöiset kangaspyyhkeet ja taitellut vessapaperinpäät. Luonnollisesti. Kaunis musiikki soi ja orkideat tuoksuivat vienosti kynttilöiden lepatuksessa. Ja minulla oli jalassani lenkkarit! Tunsin itseni ehkä vähän alikengitetyksi tähän paikkaan. Mutta en antaisi sen häiritä, tiesin että jotkut miljonääritkin pukeutuivat kuin kodittomat konsanaan.

Odotin sen sijaan jo malttamattomana miltä Michelin-tähti maistuisi. Eka kerta jännitti.

Katselimme ikkunasta kiireisten, ja arviolta noin kaksimetristen, paikallisten taistelua kasvihuoneilmiön muovaamaa arktista ilmastoa vastaan. Kuraa roiskui ja hymyt olivat sulaneet sadeveden mukana viemäriin.

Pöydässämme hymyiltiin senkin edestä. Eikä suinkaan silkasta vahingonilosta. Kaikki meitä palvelleet tarjoilijat olivat n. 12-vuotiaita, mutta silti hyvin asiantuntevan ja palvelualttiin oloisia. Hymyileviä. (Lenkkareistani huolimatta.) Eleet olivat hillityn hienostuneita ja englannin ääntäminen moitteetonta. Ei todellakaan tullut ikävä Suomen ”palvelukulttuuria” jossa asiakaspalvelijat eivät vastaa tervehdyksiin ja postimies ojentaa paketin ovenraosta sanomatta sanaakaan. Kyllä, yhtä ainokaista sanaakaan! (Tapahtui juuri tätä kirjoittaessani.)

Alkuruokana oli jotain taikinakuoressa uppopaistettua kalaa. Sen nimi oli tanskaksi jotain gåpkokjåjghfhouta, englanninkielistä nimeä en enää muista. Mutta jumalattoman hyvää se oli! Potut ja rehut kaverinaan täydellinen kombo. Annokseen kuului kaksi eri kastiketta, joista paksumpi tarjoiltiin vasta pöydässä lautaselle pienestä hopeamaljasta. Vihreä liemi näytti epäilyttävältä, mutta maistui taivaalliselta. Kaikki maut pelasivat saumattomasti yhteen. Ulkona oli ehkä syksy, mutta lautasellani hehkui kevät.

Lunch @ Marchal
Alkuruuan mysteerikala oli naamioitu taidokkaasti.

 

Pääruuaksi tilasimme vasikkaa. (Aina vasikkaa tilatessani ajattelen lämmöllä niitä vasikoita joita olen lapsuudessani hoitanut – jopa sitä yhtä jonka vuoksi siskoni melkein heitti henkensä, kun vasikan emo raivostui.) Annoksessa oli siitakesieniä ja jälleen kasa rehuja – jotka varmasti olisivat vasikkavainaallekin maistuneet.. Huuhtelin ajatuksen päästäni loistavalla punaviinillä ja ylihinnoitetulla, mutta ahkerasti täytetyllä vesilasillisella. Annos oli maukas. Suorastaan täydellinen. Kuten se taivaallisen ihana leipäkin, mitä ruuan kanssa tarjoiltiin.

 

Lunch @ Marchal
Piilotettua vasikkaa.

Jälkiruokamahani on harvinaisen epäkehittynyt. En ole lainkaan perso makealle, mutta täytyihän jälkiruokaakin maistaa, kun se kerran pakettiin kuului. Marjapiirakkaa luvattiin, mutta tartelettia saatiin. Paperinohut pohja oli peitetty tuoreilla marjoilla ja hurmaavalla, kotitekoisen makuisella jäätelöllä. Pohjalla odotti yllätys. Siellä oli paksua lakritsikastiketta. Ihanan skandinaavista!

Lunch @ Marchal
Marjapiirakkatartelettihökötys.

Marchalin lounasmenu oli loistavasti suunniteltu ja toteutettu. Hintalappu tälle kokemukselle oli n. 170€. Michelin-tähti maistui kerrassaan herkulliselta, joten se oli joka euron arvoinen.

Osaavat ne karskit viikingitkin näköjään ruokaa tehdä!

Suosittelen.

Kommentoi